OLLINPÄÄ - kylävihkonen

 

Tekijät:

Juha Kaila

Hanna Toiviainen

Tuomas Toiviainen

 

 

Maantieto ja Luonto

 

Ollinpää sijaitsi rehevän kasvillisuutensa johdosta hieman näkymättömissä. Alue oli melko mäkistä ja siellä oli paljon metsiä, puistoja, puutarhoja ja pieniä viljelyksiä. Peltoja oli muutamia hehtaareja ja niillä viljeltiin kauraa, ohraa, ruista ja vehnää. Jokaista taloa ympäröi perunamaa ja suuri kasvimaa, useiden talojen pihamaita koristivat lisäksi lukuisat marjapensaat ja erilaiset hedelmäpuut, joista yleisimpiä olivat omena-, luumu- ja pää­rynäpuut. Lajeja tuotiin jopa kaukaa etelästä. Vain harvalla taloudella oli laidunmaata, mutta melkein joka taloudessa oli oma lehmä.

 

Ollinpäästä aukeni silmien eteen Suomenlahti, josta meren kohina kuului Petomäelle asti. Petomäki l. Punnuksenmäki oli saanut nimensä Petó-nimiseltä entiseltä ranskalaiselta omistajalta1). Samoin Petomäelle kantautui merilevän ja kalojen tuoksu. Kronstadtin tykkien leimahdukset ja jylinä helisyttivät usein talojen ikkunoita; joskus rantahuviloissa menikin ikkunoita säpäleiksi ammunnan aiheuttaman ilmanpaineen vuoksi. Ranta oli laskuveden aikaan hyvin kivinen, nousuveden aikaan vesi saattoi parhaimmillaan nousta jopa metrin. Ranta oli pääasiassa hiekkaa, mutta ympäristö oli vaihteleva. Ollinpään rajoilla Varuskunnan uimarannan kohdalla oli metsikkö, joka oli ollut muinoin rangaistuspaikka ja tunnettiin "Porupetäjikön” nimellä. Nykyään Ollinpään ranta on rakennettu täyteen.

 

Kylän asukkaat pitivät Ollinpäätä halkovaa Huumosenojaa l. Ollinpäänojaa alueen länsiraja­na; seurakunnan kirjoissa kaikki asukkaat Viertotiestä itään olivat ollinpääläisiä. Ollinpäästä alkava Pellervonkatu päättyi luterilaisen kirkon viereen. Ollinpään ojilla oli monta nimeä sen mukaan kenen maan kautta ne kulloinkin juoksivat, esim. Huumosenoja tunnettiin Saharoffin2) kauppapuutarhan sekä täysihoitola Meriharjun välisessä rehevässä notkossa Kiiskenojana ja Asikaisenojana. Ojassa oli vesipumppu l. oinas, jonka avulla pumpattiin vettä Saharoffin puutarhaan. Oja laski täysihoitola Ainolan puiston tekolampeen, josta se Salkovanojana ja sen jälkeen Uotisenojana laski Suomenlahteen. Huumosenoja oli syvä ja kanjonimainen. Ojasta pyydettiin lohia, lohenpoikaisia l. nikkoja, nahkiaisia l. silmuja ja ojan ylemmän osan ollessa tyven sieltä voitiin pyytää myös rapuja. Myös muista Ollinpään puroista, esim. Hokkaojasta l. Pihkaojasta, harjoitettiin lohenpyyntiä syys-lokakuussa. Ollinpäässä oli hyvät pohjavedet. Pitkin rantaa oli rakennettu putkikaivoja eli arteesisia kaivoja (nimi tulee Ranskan Artois-maakunnan mukaan), joiden valmistamiseen ei tarvittu muuta kuin porattuja reikiä ja putkia, joita myöten pohjavesi nousi pintaan. Kaivojen syvyys oli yleensä 60-90 metriä. Niistä saatu vesi pumpattiin ylempänä oleviin säiliöihin, joista se johdettiin mm. kylpylöiden käytettäväksi.

 

Ollinpää sijaitsi suurten metsien tuntumassa. Keskellä laajaa metsäaluetta, noin neljän kilometrin päässä Keskikylältä, oli Haukijärvi. Sinne  meren tuoksu ei enää yltänyt, vaan alueen ilma täyttyi  mäntyjen, soiden ja vesikasvien aromista. Alueella oli marjamaita ja sienimetsiä, valtion metsä tunnettiin Haukijärven kruununpuistona. Terijoella oli metsiä yleensä ottaen vähän, joten myös metsissä oli vähän eläimiä. Haukijärven metsänriistaa olivat hirvet ja ilvekset. Itse Haukijärvessä oli lämmin vesi, sen ympärillä oli paljon hiekkarantoja ja siellä oli myös yleinen uimaranta. Alueella sai kalastaa vain ongella, mutta luvaton kalastus oli yleistä. Haukijärvi oli asumatonta aluetta, Itärannalla Ollinniemessä asui vain metsänvartija Häyrynen ja hänen jälkeensä hänen poikansa metsäteknikko Toivo (Toivi) Häyrynen, jotka vartioivat lakia. Haukijärven läheisyydessä sijaitsivat ns. Mikkelin­mäet, jota käytettiin yhteisnimityksenä Kolmen kukkulan mäestä, Pitkärinteestä, Mansikka­mäestä ja joistakin yksittäisistä rinteistä ja kumpareista.

 

 

Asukkaita, Elinkeinoja, Rakennuksia

 

Ollinpäässä asui yli 300 Terijoen 8 000 asukkaasta. Kaikilla oli lähinaapureita. Alueelle olivat ominaisia kymmenlapsiset suurperheet, mm. Hakuliset, Kostiaiset, Lindqvistit, Nokkoset ja Nousiaiset. Kostiaisen perheen isä toimi herastuomarina 1930-luvulla. Nokkos­ten perhe asui Ollinpään Kellomäen puoleisessa päässä Koulumäeltä lähes parin kilometrin päässä rannassa hiekan vieressä. Vuoden 1924 myrskyn jälkeen he muuttivat Koulumäen juurelle.

 

Ennen vallankumousta Ollinpään naiset olivat palvelleet huviloissa keittäjinä, lastenhoitaji­na, ompelijoina, puutarha-apulaisina, pyykkäreinä ja siivoojina. Miehet olivat puolestaan maalanneet, nikkaroineet, remontoineet ja jotkut rakentaneetkin huviloita.

 

1920-1930-luvuilla Ollinpään asukkaat jakautuivat pääasiassa työmiehiin ja pienviljelijöi­hin. Edellisten joukkoon lukeutui ajureita, kirvesmiehiä, maalareita, muurareita, poliiseja, puuseppiä, puutarhureita, rautatieläisiä, suutareita ja tullimiehiä. Ajureita oli 1920-luvulla kaksi; Matti Mamia ja hänen poikansa Adolf Mamia, joka  toimi myöhemmin autonkuljetta­jana ja lopulta linja-autonkuljettajana. Tuohon aikaan oli Terijoella satoja ajureita ja he muodostivat ammattikunnan tarkkoine sääntöineen. Suomalaiset ajurit kieltäytyivät emä­maan uniformusta ja saivat olla omissa vaatteissaan, kunhan ne olivat siistit. Käytöksenkin piti olla asiallinen eikä alle 18-vuotias saanut esiintyä kuskipukilla. Ammatin harjoittami­seen tarvittiin kahdenlaiset ajopelit: talvella saahka l. reki ja kesällä kaleskat l. kärryt. Saahkan, kukkaperän vällyineen, sai teetetyksi Suomen puolella, mutta kaleskat oli noudet­tava Pietarista asti. Vaatimuksena oli myös että kärryissä oli nahkapotuskat l. tyynyt ja kaiken piti olla kiiltävää mustaa nahkaa.3)

 

Kuten kaikkialla muuallakin tarvittiin Olinpäässä myös poliisia. Ollinpään omana poliisina toimi lupsakka Heikki Mielikäinen, joka hoiti virkaansa Keskikylän poliisilaitokselta käsin. Koti hänellä oli lähellä rantaa. Matti Tikka oli Ollinpään postiljooni. Paavo Kurvinen oli sekä pienviljelijä että kirvesmies.

 

Ollinpäässä ei ollut lainkaan ratsuhevosia ja työhevosiakin vain muutama. Maanviljelijöiden keskuudessa tehtiin työtä talkoovoimin, sadonkorjuu- ja säilöntätalkoita pidettiin aina heinäkuusta lähtien. Oman laidunmaan puuttuessa karjaa laidunnettiin entisen huvilakauden suuromistajien mailla, jotka olivat osittain valtion omistuksessa. Tyhjillään olevien hylätty­jen huviloiden puistoissa ruoho oli rehevää ja ranta lähellä, mikä oli mukavaa sekä eläimille että paimenelle. Laitumet sijaitsivat rautatielinjan ja rannan välissä eli Kellomäen ja Kuokkalan tien kahta puolen, esim. Siitoffin (kartassa nro 158) ja Harharoffin (kartassa nro 162) huviloiden alueella. Ollinpäässä oli kaksi laidunnettavaa karjaa; Kostiaisenmäen ja Kurvisenkulman karjat. Jälkimmäisen paimenpojat olivat Frans Savinainen ja hänen jälkeensä kolmena kesänä 1930-luvulla Alpo Pöllä. Laidunnettavina olivat Hokkasen, Kurvisen (kartassa nro 58), Tähkäpään (kartassa nro 84), Turkin (kartassa 127) ja Pöllän lehmät. Päivittäinen laiduntamisaika oli noin 10 tuntia ja palkkana kevään petirahan lisäksi 10 mk ja laiduntamiskauden jälkeen 50 mk eläimeltä. Keväällä ennen pestirahaa piti tehdä jokaiseen talouteen vispilä ja härkin4) ja perinteisiin kuului, että esineet sidottiin lehmän sarviin tai sarvien puuttuessa toimitettiin muuten perille.

 

Ollinpäässä asui toistakymmentä ammattikalastajaa perheineen. Kunta omisti rannan, jolloin jokaisella oli oikeus sen käyttöön. Kalasatama sijaitsi Koulukadun päässä. Pari kalastajaa myi saaliitaan kiertämällä koteja; Pekka Iukkanen kantoi kauppatavaraansa päänsä päällä. Toivo Tetrin äiti kutoi kalastajille verkkoja. Vuoden 1936 myrskyssä hukkui viisi Ollinpääläistä kalastajaa; Petter Hiiri, Antti Iukkanen, Antti Nokkonen, Mikko Nokko­nen ja hänen poikansa Toivo Nokkonen.

 

Kauppoja oli Ollinpäässä kolme. Herman Tolosen kaupan paikalla on edelleen pieni kauppa (kartassa nro 42). Hilma Järvisen puoti sijaitsi Petomäellä Järvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa; rakennus on nykyään asuintalo, lisäksi paikalla on uusia hotelleja. Kauppaa vastapäätä sijaitsi Kostiaisen talo. Myös Kannaksen Osuusliikkeella oli Ollinpäässä oma sivumyymälänsä; Ollinpään Osuuskaupan hoitajana toimi Helena Hyttinen. Kauppa sijaitsi Koulumäen juurella viiteen eri suuntaan lähtevän tien risteyksessä.

 

Vaikka liike-elämä olikin keskittynyt enimmäkseen Keskikylään, sitä oli jonkin verran myös Ollinpäässä. Kesävieraat ostivat kauppias ja antiikkihuonekalujen välittäjä Aleksan­droffilta paljon arvopuusta tehtyjä kalusteita. Aleksandroff omisti paljon laajoja maa-alueita ja useita huviloita; häntä voidaan pitää Ollinpään itäosan suoraviivaisen asemakaavan teettäjänä. Aleksandroffin puutarhurista käytettiin nimitystä satoiniekka. Puuseppä Iivari Hallenberg teki töitä Aleksandroffille. Hallenbergin töistä olivat erityisen tunnettuja ns. leijonakaapit, joiden jalat olivat leijonantassun muotoiset leijonan korkokuvan koristaessa yläreunaa. Ollinpäässä oli myös opettaja Pekka Ristolaisen omistama leikkikalutehdas ja myöhemmin sinne tuli myös huopatehdas.

 

Myös Ollinpäätä vaivasi 1930-luvulla (1929-1934 suuri yleismaailmallinen lama) työttö­myys, suoranaista köyhyyttä ei ollut kuitenkaan havaittavissa. Terijoella toimi jonkinlainen sosiaalihuolto, joka vaikutti myös Ollinpään kansakoulussa. Siellä tarjottiin kunnan puolesta ruokaa ja terveyssisar toimi koulun tiloissa parantamassa asukkaiden oloja. Vanhat mummot kävivät elannokseen marjassa.

 

Syksyisin kesäasukkaiden muuttaessa pois Terijoelta, alkoi vakituisten asukkaiden keskuu­dessa vilkas toiminta; järjestettiin juhlia, nautiskeltiin harrastustoiminnasta ja pidettiin urheilukilpailuja. Pellervonkadun varrella olevalla urheilukentällä pidettiin  vuosittain Kalevan kisat, joissa voittaja ratkaistiin hiihtäen. Ollinpään omia "kulttuurihenkilöitä” olivat Uljas ja Maikki Hakkarainen. Uljas Hakkarainen oli Terijoen seurakunnan kanttori (1916-1938) ja Taiteenystävien kuoron johtaja. Maikki Hakkarainen näytteli Taiteenystävien näytelmäkerhossa ja lauloi kuorossa. Hakkaraiset olivat avoimia, lämpimiä, valoisia ja lapsia rakastavia ihmisiä. He asuivat perheineen Ollinpään ja Keskikylän rajalla.

 

Krestyn vankilaankin5) vuonna 1914 joutunut runoilija Mikko Uotinen (1885-1931) asui myös Ollinpäässä. Mikko Uotisen isä oli rikas kauppias Juhana Uotinen. Juhana oli syntynyt Kivennavalla köyhän torpan poikana. Mikko Susi, "Kannaksen rikkain mies”, oli ottanut Juhanan omaksi pojakseen ja kasvattanut kauppiaaksi. Uotisten kauppakartano, liike, koti ja puisto sijaitsivat merenrannan ja rantamaantien välissä. Mikko Sudella oli ollut Ollin­päässä rantatien varrella vuonna 1850 perustettu pääliikkeensä, jonka yhteydessä oli ollut myös kestikievari ja varastohuoneita. Juhana Uotinen kuoli Mikon ollessa kymmenvuotias. Liike alkoi taantua, velkaantua ja tulla varkaiden ja huijareiden hyväksikäytettäväksi. Lopulta se paloi maan tasalle. Uotisten laajoista maa-alueista pääosa joutui Saharoffille.

 

Mikko Uotinen toimi Terijoen suurena henkisenä herättäjänä, jonka aloitteesta oli perustettu nuorisoseuroja, kansakouluja ja vuonna 1907 oppikoulukin. Hän oli aktiivisesti mukana kaikissa henkisissä harrastuksissa ja hän kirjoitteli, näytteli, ohjasi ja innoitti. Hän järjesti mm. vuosisadan alussa viitenä vuonna Terijoelle suuret laulujuhlat, joihin osallistui maan tunnetuimpia musiikkihenkilöitä.6)

 

Ylellistä elämää viettävä pietarilainen kauppias Stepan Saharoff rakennutti Ollinpäähän yli 40 huoneen pitsihuvilan, jossa oli lisäksi oma kirkko ja tanssisali. Saharoff katosi Terijoen maisemista Venäjän vallankumousten myötä, mutta hänen nimensä säilyi. Ollinpäässä oli Saharoffin l. Saharovan mäki. Huvilasta jäi muistoksi kunnan omistama Saharoffin kauppa­puutarha ja Rajalinnan nimellä tunnettu suojeluskuntatalo Pellervonkadun ja Lukkarinkadun kulmassa (kartassa nro 50). Suojeluskuntalaisten lisäksi tiloissa kokoontuivat ja toimivat myös lotat. Suojeluskunta oli vahva osasto, johon kuuluivat lähes kaikki. Suojeluskuntalai­set olivat yhtä ja samaa väkeä yhteiskuntaluokasta riippumatta eikä porvareiden ja sosiaali­demokraattien kesken ollut eroja. Rajalinnassa talonmiehenä toimiva Riska Ogloblin toimi myös Viertotien varrella olevan rautakaupan ajomiehenä.

 

Terijoen huvila-asutus levisi viimeksi Ollinpäähän; venäläiset kutsuivatkin Ollinpäätä nimellä Novoje Mesta (= Uudet paikat). Venäläiskaudella Ollinpään itäosissa oli useita venäläisten asuttamia huviloita, mm. Demidova (myöh. Yrjö Jahnssonin omistuksessa), Gulbis, Jegorova, Kanski, Lazaroff, Masurova, Panova ja Truhmanova. Suomalaisten asuttamia huviloita oli vielä tuolloin vähemmän. Venäjän vallankumouksen jälkeen suuri osa emigranteista joutui taloudellisiin vaikeuksiin, mutta huvilat pysyivät pääsääntöisesti heidän asuttaminaan. Huviloiden omistajien taloudellinen tila oli tyydyttävä, mutta useim­mat vuokralaiset elivät suuressa köyhyydessä7). Erityisesti 1920-luvun puolivälin jälkeen huviloiden hinnat olivat laskusuunnassa ja niitä siirtyi suomalaisten haltuun. Tähän vaikutti myös Suomen laki, jonka mukaan huvilan saattoi omistaa vain Suomen kansalainen. Itsenäisyyden aikana alueelle nousivat Kultasen Marin (ent. Vanonen), Hokkasten, Lindelli­en, Lindqvistien ja Mielikäisten talot. Kultasen Marilla oli tapana myydä kahvia apteekin kulmalla vieressään pirssiä pitäville "isvossikoille” ja sotilaille.

 

Ollinpään ranta-alueella olivat myös Hosainoffin talo, Polotsoffin puisto ja talo, Sucksbertin puisto ja vaaleanvihreä talo sekä Valdaikinin vihreä talo. Lisäksi rantapuistojen huviloita asuttivat Normat, Pohjolat ja Tähtiset. Haikosen perhe asui punaisessa talossa Havukadun toisella puolella lepikon takana; ranta-alue tunnettiin Lempisen rantana. Oberenskin puistossa olevat kolme isoa huvilaa purettiin 1920-luvun lopulla; myöhemmin puistoon nousivat Keistisen rakennukset. Kingin puiston iso kaksikerroksinen ruskea huvila oli 1930-luvulla asumaton; pienemmässä rakennuksessa asui talonmies Vikenti Nikandon perhei­neen. Rajakomendantti Schroeder puolestaan asui jonkin aikaa Kirchnovin puiston kaksi­kerroksisessa vaaleassa huvilassa, jossa oli lasiveranta ja torni. Huvila oli myöhemmin 1930-luvulla asumaton; pienemmässä talossa asui talonmies Aapro Lempinen. Korteikkoka­tua ylöspäin sijaitsevan Kiisken talon  päärakennus on edelleen paikallaan (kartassa nro 1).

 

Emigrantteja Ollinpään asukkaista oli noin neljännes. Osa heistä oli tullut vallankumousta pakoon alueelle, jolla he olivat viettäneet aiemmin kepeää elämää omistamissaan loistavissa huviloissa, osa oli tullut alueelle sattumalta pakomatkansa aikana. Emigrantit asuivat ja elivät rintarinnan muiden paikkakuntalaisten keskuudessa, suurin osa menneen loistonsa ja perityn rikkautensa menettäneinä, nykyään itsensä mitä erilaisin keinoin elättäen. Emigrant­teja on mainittu jo aiemmin, mutta lisäksi heitä olivat mm. Krivonosoffit. He olivat entisiä kesävieraita, jotka asuivat noin 200 metrin päässä koulusta. Huvilasta kuului usein pianon­soittoa, tytär Anna oli Terijoen suosituin soitonopettaja ja opetti pianonsoittoa noin 20 lapselle. Lisäksi Anna opetti englantia ja saksaa ja soittotuntien lomassa Smolnan aatelis- ja ylhäisöperheiden tyttökoulun8) käytöstapoja. Kaikki perheen naiset ompelivat elannokseen kuninkaallisia liina- ja alusvaatteita.

 

Maria Heck asui Toivolanmäellä muutaman sadan metrin päässä koululta. Johan Preisfun­din rakkain harrastus ennen vallankumousta oli ollut puutarhanhoito, hänellä itsellään oli erittäin komea puutarha ja elannokseen hän toimi puutarhurina; Preisfund oli Matti Tikan lähinaapuri. Emigranttien joukkoon lukeutui myös entisiä ruhtinaita. Ruhtinas Lwov oli entinen tsaarin hovin kamariherra, joka oli hyvin vaitonainen menneisyydestään. Hän asui rantatien pohjoispuolella ja opetti venäjää kolmen luutnantin perheille. Ruhtinas Lwov piti asuttamansa huvilan alakerrassa kanalaa. Lisäksi Ollinpäässä asuivat ruhtinaat Demidoff ja Urusoff. Urusoffin rouva ihastutti ollinpääläisiä purjehtiessaan eteenpäin vanhoissa, mutta tyylikkäissä vaatteissaan. Ruhtinas Obolenskia kävi toisinaan tapaamansa hänen ystävänsä Ukko-Pekka (P.E. Svinhufvud, Suomen presidentti 1931-1937).

 

 

"Erikoisia” henkilöhahmoja

 

Ollinpäässä asui myös joitakin tavallista erikoisempia henkilöhahmoja. Kili-Pauliina, joka elätti itsensä kahdenkymmenen kilin  avulla asutti vanhaa huvilaa Kilpakadun varrella. Kilit olivat kesäisin ulkorakennuksessa, mutta talvisin Kili-Pauliina asusti kiliensä keskellä. Kili-Pauliinan alkuperää ei tiedetty, mutta hän oli kotoisin mahdollisesti jostakin päin Baltiaa. Kissa-Olga puolestaan asutti neljäntoista kissansa kanssa pientä punaista mökkiä ranta­maantien laidassa. Hän oli hampaaton vanha mummo, joka ei osannut sanaakaan suomea ja joka lopulta kuoli kissojensa sekaan. Miilamoi-mummoina tunnettiin kaksi venäläistä naista, joista toinen oli sokea. He asuivat Guunin huvilan pienemmässä rakennuksessa; huvila tunnettiin myöhemmin Engeströmin huvilana.

 

"Omituisuudet” eivät rajoittuneet pelkästään naisiin. Aapeli-Ukko asui Teuvonkadun varrella (kartassa nro 148). Hän oli mukava, rauhallinen ja varakas mies, joka hoiti viljelyk­siään ja puutarhaansa myyden tuotteet vakituisille asukkaille ja kesävieraille. Lapsille hän oli ystävällinen ja hänellä oli aina varattuna tarjottavaksi makeisia ja hedelmiä. Vanhemman väen kertoman mukaan Aapeli-Ukko oli kokenut kovia vapaussodan aikana. Hänen olles­saan pois kotoaan venäläiset sotilaat olivat tulleet sinne ja surmanneet hänen vaimonsa. Aapeli-Ukko oli iäkäs mies, mutta usein hän heristeli nyrkkiään Kronstadtiin päin sanoen, että "kun sota tulee, minäkin lähden niitä raatoja tappamaan”.

 

Kykkijä-Ville oli vanhahko taloja kiertelevä miekkonen, joka tupaan tullessaan heti asettui oven pieleen kyykkysilleen. Kärpäsen Kana puolestaan oli vähänläntä pappa, jonka nimi oli tullut hänen voimasanana käyttämästään tokaisusta "ai kärpäsen kana”. Ollinpäässä oli kadunlakaisijana myös Iisakki-niminen kääpiö. Iisakin ulkomuoto ihmetytti pienempiä poikia ja he miettivät miksei Iisakkia ollut laitettu kasvatuslaitokseen kun hän ei ollut kasvanut vielä isoksi. Kellomäentien ja Humalakadun varressa asui vanha erakko, jota pojat pelkäsivät. Amerikassa kauan ollut ja sieltä palannut pariskunta Maria ja Efrael Jerrman olivat omaksuneet matkallaan teosofian ja he perustivatkin Terijoelle Ruusu-Ristiläis-teosofisen loosin nimeltä Migmarin silmä. He olivat iloisia ja hyvin seurallisia ja kokivat elämän seikkailuna. Efrael tunnettiinkin lasten keskuudessa pitkänä, harmaana ja kivana setänä. Ennen pitkää Jerrmanit lähtivät puutarhuri ja selvännäkijä Toivo Uuskallion inspiroimina Brasiliaan luomaan ihanneyhteiskuntaa.9)

 

Muurahaisenmunittaja Kaivolainen asui Humalakadulla (kartassa nro 152). Hän kulki iso säkki selässä kantaen muurahaisenpesiä kotiinsa, missä hänellä oli munitusta varten rakennettu katos. Kaivolainen kaatoi pesät keskelle katosta ja muurahaiset, joilla on tapana kantaa munansa heti piiloon, kantoivat munat katoksen laidoille rakennettuihin suojiin, joista Kaivolainen sitten keräsi ne pois. Muurahaisenmunat kuivatettiin ja myytiin lääketeol­lisuuden käyttöön Terijoen apteekkiin. Kaivolainen oli äreä mies eikä sallinut kenenkään seurata munitustoimenpiteitä. Pojatkin ajettiin pois, jos he tulivat liian lähelle.

 

Suutarimestari Kannus asui miltei hajoamaisillaan olevassa mökissä, jonka tupa oli lattiasta kattoon tuettu useammalla tolpalla ja sateen varalla oli pesuvati lattialla. Laihanlainen pitkä mies oli kuulu itsepäisyydestään. Ossip-Ukko ei asunut varsinaisesti Ollinpäässä vaan Koivikossa Rällälässä. Hänen äänensä kaikui kuitenkin kesähelteellä lähes päivittäin Ollinpään kaduilla ja hiekkarannoilla. Ossip-Ukko istui hevosen vetämillä kaksipyörärattail­la olevan valkoisen laatikon päällä huudellen "OSSIP-UKKO jäätelöä, OSSIP-UKKO jäätelöä, harosii marosii”, jolloin kesävieraat osasivat tulla ostoksille. Pieni jäätelöannos maksoi tuohon aikaan 25 penniä. Pojat yrittivät pummata joskus jäätelöä Ossip-Ukolta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

 

 

Kesävieraita ja Huviloita

 

Ollinpäässä oli yhteensä yli kymmenen täysihoitolaa, jotka olivat kesäisin täynnä vieraita. Tunnetuimpia Terijoen ja Ollinpään täysihoitoloita olivat Leporanta ja Meriharju. Eevert ja Tyyne Toivion (lapset Aulis ja Maija-Liisa) omistama Leporanta sijaitsi lähellä Ollinpään rantaa. Toiviot ottivat huvilaansa täysihoitolavieraita yhteensä parinkymmenen vuoden ajan. Ruunin parkki l. Bruunin puisto ja huvila muuttuivat kesäisin täysihoitola Meriharjuksi. Meriharju oli Forsströmien ja Linnanheimojen omistuksessa. Regina ja Raakel Linnanheimo asuivat Meriharjussa,  pienemmässä talossa asui talonmies Kuoso perheineen. Regina Linnanheimo tuli tunnetuksi yhtenä suomalaisen valkokankaan valovoimaisimmista naistähdistä esiintymällä sellaisissa tunnetuissa elokuvissa kuin Nuorena Nukkunut, Kaivopuiston kaunis Regina sekä Katariina ja Munkkiniemen Kreivi. Ollinpäässä kuvattiin myöhemmin kohtauksia Unto Seppäsen romaaniin Luottamus perustuvaan elokuvaan. 

 

Ollinpään komeimpiin huviloihin kuului Aino Granlundin Ainola, joka tunnettiin aiemmin Salkoffin huvilana. Ainolassa oli kaunis pihamaa ankkalampineen ja piha kukoisti kukkien­sa ja pensaidensa ansiosta. Rakennus toimi talvisodan aikana Otto Wille Kuusisen palatsina, 1950-luvulla arkkitehtien vanhainkotina ja myöhemmin Zelenogorskin hallintorakennukse­na. Maanmittausinsinööri Bergman rakensi omalla kustannuksellaan hotelli Rivieran hyvään kuntoon. Muita täysihoitoloita olivat mm. Mansikkamäki, Pönniön täysihoitola ja Toivola. Huviloiden yhteydessä oli lukuisia tenniskenttiä.

 

Ollinpään täysihoitolat olivat 1920-luvulla kirjailijoiden, taiteilijoiden ja etenkin viipurilais­ten näyttelijöiden suosiossa. Rannalla voitiin nähdä myös kuuluisia urheilijoita; juoksija Paavo Nurmi, nyrkkeilijä Eino Mykkänen ja painija Kokkinen viettivät kesää Terijoella. Usein asiat etenivät niin, että ensin asuttiin täysihoitolassa ja myöhemmin ostettiin oma huvila. Näin kävi mm. Cedercreutzien, Jahnssonien, Emil Nestor Setälän, Jurkkien, Kar­vialoiden, Koposten ja Vainikoiden kohdalla.

 

Edward ja Marta Cedercreutz Helsingistä asuivat aiemmin Koskowskijn nimellä tunnetussa rantahuvilassa Carl Johan ja Claes poikiensa kanssa. Cedercreutzien huvila oli nimetty Villa Edmariksi puolisoiden mukaan. Tontilla oli itseasiassa kolme huvilaa; perhe asui itse isoimmassa, heidän vieraansa keskimmäisessä ja pienintä asutti talonmies Sakari Kemppi perheineen. Hänen neljä tytärtään Meeri, Elsa, Kerttu ja Tyyne kävivät Ollinpään koulua. Cedercreutzien vuokraamassa huvilassa toimi kesällä 1934 tulevan kuuluisuuden Alvar Aallon arkkitehtitoimisto. Aalto oli voittanut 1920-luvun lopulla Viipurin kirjaston suunnit­telukilpailun ja saapui kesällä 1934 Ollinpäähän viimeistelemään suunnitelmaa. Ollinpään asukkailla oli tilaisuus ihailla kirjaston pienoismallia Aallon huvilan edustalla loppukesästä 1934. Aalto ihastui Terijoen maisemiin ja lähiympäristön nähtävyyksiin, joihin hän tutustui uuden harrastuksensa autoilun parissa.

 

Professori Yrjö Jahnsson ja puolisonsa Hilma viettivät isossa kolmikerroksisessa huvilassa hiljaiseloa useiden kesien ajan. Joinakin kesinä Jahnssonien huvilassa asui myös professori Emil Nestor Setälä ja koloratuurilaulajatar Pia Ravenna. Ollinpäässä voitiin kesäaamuisin kuulla Ravennan harjoituksia. Tätä ei paheksuttu tai pidetty häiritsevänä, sillä Ollinpäässä vallitsi suvaitsevainen ilmapiiri kulttuurisia harrastuksia kohtaan.

 

Taiteilija Eeva Cederström asui äitinsä luona Ollinpään rannassa. Teatterinjohtaja Mia Backman asui poikansa Fritz-Hugon kanssa Nevanperän huvilassa. Ollinpäässä viettivät kesiään myös kuuluisan näyttelijäsuvun jäsenet Emmi ja Eino Jurkka Sakari ja Jussi poikineen ja Vappu tyttärineen; Sakaria kutsuttiin siihen aikaan Heikiksi. Samoin siellä saattoi nähdä näyttelijät Aku Korhosen, Joel ja Rosi Rinteen, Liisa Tuomen ja Yrjö Tuomi­sen sekä laulajatar Lea Piltin. Ollinpäässä kesiään viettäviä balettitaiteilijoita olivat Kari Karnakoski, Arvo Martikainen, Lucia Nifontova, Tuulikki Paananen, Klaus Salin, Orvokki Siponen ja Airi ja Liisa Säilä. Runoilija Ruupert Kainulainen,  Jääkärin morsiamen säveltäjä Sam Sihvo samoin kuin säveltäjä Lauri Saikkola asuivat Mikko Uotisen kodissa.

 

Ollinpään ollessa näiden kulttuuripersoonien suosiossa, saatiin siellä nauttia myös tasok­kaista kulttuuritapahtumista. Vuonna 1931 Terijoen Merikylpylän kasinolla pidettiin balettiesitys, jossa 17-vuotias Georg de Godzinsky sai toimia säestäjänä. Hän on muistellut tapahtumaa ja sen päätähtiä seuraavin sanoin:

 

”Lucia Nifontova oli Terijokea varten valinnut monipuolisen ohjelman, joka teki oikeutta hänen lyyriselle laadulleen. Hänen herkkyytensä, tekninen monipuolisuutensa ja ehdoton taituruutensa sai minut aina ihmettelemään hänen voimiaan. Hänhän oli niin hento, että olisi luullut hänen pelkästä ”puhalluksesta kaatuvan”, kuten sanottiin. Muttä hän ei koskaan valittanut väsymystä eikä työn paljoutta, vaikka ohjelma oli raskas ja vaativa. Arvo Martikainen taas oli komea sankarityyppi, ryhdikäs, uljas, ja karismaattinen, hänkin yhtä herkkä ja monivivahteinen kuin hänen höyhenenkevyt ballerinansa. Merikylpylän kasinon ravintolasali ei ollut riittävän pitkä ja tilava hänen hypyilleen, mutta hän osasi suhteuttaa hypyt niin. Että sali tuntui valtavan isolta¼Kun tämä legendaarinen ja ihailtu tanssijapari astui saliin, yleisö kohahti ja oli jo siinä vaiheessa sulaa vahaa. Tanssijoita seurattiin lähes henkeä pidätellen ja kun he lopettivat, suosionosoitukset eivät tahtoneet loppua lainkaan. Se oli juhlaa minullekin eikä se työltä tuntunut”.10)

 

Viipurin Tuomiokirkon kanttori Tilli, joka myöhemmin tunnettiin myös viulistina,  asui myös perheineen  kesäisin huvilallaan Ollinpäässä. Rouva Tilli oli lahjakas musiikki-ihminen ja monipuolinen taiteiden harrastaja. Niinpä heidän huvilassaan vieraili 1920- ja 1930-luvuilla jatkuvasti heidän taiteilijaystäviään. Eräs heistä oli taidemaalari Elias Muuk­ka, jota Kalevi Tilli on muistellut seuraavin sanoin:

 

”Muistan hyvin kuinka keskenkasvuisena poikana kuljeskelin Muukan kanssa puistossamme ja meren rannalla kantaen hänen maalaustelinettään taiteilijan etsiessä siveltimelleen inspiroivia aiheita, ”motiiveja” kuten hänellä oli tapana sanoa. Kun sellainen sitten löytyi, maalaustelineet pystytettiin sopivalle kohdalle. Muukka istahti mukanaan tuomalle pallille ja katsoi ensin pitkään ja hiljaisena edessä avautuvaa maisemaa. Pujoparrassaan, valkoi­nen korviin ulottuva hellehattu päässään ja harmaa viitta harteillaan hän tarttui vihdoin siveltimeensä ja ryhtyi työhönsä”.11)

 

Kulttuurin ja taiteenedustajien lisäksi Ollinpää oli kesänviettopaikkana muidenkin kuului­suuksien suosiossa. Kenraali ja kenraalitar Vojekoff asuivat kesäisin keisarin entisen hovilääkärin Botkinin huvilassa lähellä Hakkaraisia, talvet he viettivät Nizzassa. Kenraali oli Nikolai II:n viimeinen palatsikomendantti ja pariskunta eli kenraalittaren jäljelle jääneen omaisuuden turvin. Vojekoffit olivat Mannerheimin tuttavia.

 

Ernst Lampén "Iso-Keisari”, helsinkiläinen kirjailija, koulumies, Normaalilyseon lehtori, maailmanmatkaaja, matkailun edistäjä ja Terijoen puolestapuhuja oli Ollinpään ylin ystävä ja värikkäimpiä kesävieraita useiden kesien ajan. Hän asui eri paikoissa Ollinpäätä, mm. Lempiäisen huvilassa, Pinkovskin mäellä, Petomäellä ja myös Käkösenpäässä. Yleisesti riitti, että häntä kutsuttiin Iso-Keisariksi. Hänet tunnettiin leppoisasta ja miellyttävästä olemuksestaan, hänellä oli tapana keskustella ihmisten kanssa kaikkialla Ollinpäässä. Iso-Keisari oli tunnettu myös hieman ronskista huumoristaan ja La Plata-sikareistaan, joita kauppias Tolonen oli velvoitettu hankkimaan kauppansa valikoimaan.

 

Ollinpäässä viettivät kesiään myös viipurilaiset vankilanjohtaja Karviala puolisonsa Laimin ja poikiensa kanssa Jurkkien huvilaa vastapäätä omistamassaan huvilassa, kamreeri Kopo­sen perhe Seppo poikineen samoin kuin kansakoulunopettaja Tahvo Vainikka, Manu ja Erkki poikineen.

 

 

Lasten arkea ja vapaa-aikaa

 

Ollinpään kansakoulu, yksi Terijoen 11 kansakoulusta, rakennettiin 1909. Koulu sijaitsi korkealla mäellä, Koulumäellä, ja sieltä avautui näkymä suoraan Suomenlahdelle. Koulua ympäröi rehevä kasvillisuus, kullakin oppilaalla oli koulun kasvimaalla oma juurikaspenk­kinsä; lisäksi luokkahuoneissa olevat kukat ja viherkasvit kannettiin kesäksi ulos. Itse koulurakennus oli hirrestä ja malliltaan u-kirjaimen muotoinen; siinä oli kolme luokkaa joista kussakin kahden luokan oppilaat ja lisäksi toisessa päässä opettajan asunto. Yhteensä koulussa oli 60-100 oppilasta vuodesta riippuen. Koulun yläluokkien opettajina toimivat 1920-luvulla Lyyli ja Pekka Ristolainen, jotka tyttärineen myös asuivat koulurakennuksessa sekä alaluokan opettajana Kerttu Aroniemi. Koulun siivoojana toimi Miina Hokkanen. Koulun naapurissa asui Paavo Kurvinen. Koulua vastapäätä oli iso huvila, joka myöhemmin siirrettiin johonkin Keski-Suomeen. Ollinpään kansakoulu tuhoutui myöhemmin talvisodas­sa suomalaisten joukkojen polttaessa sen vetäytyessään alueelta.

 

Popovin/Siidoffin vaaleanvihreässä huvilassa toimi 1920-1930 -luvuilla 1926 perustettu lastenkoti, jota savolainen neiti Maikki Ruotsalainen johti koko lastenkodin Terijoella oloajan. Alueeseen kuului kaksi Siidoffin nimellä tunnettua puistoa. Päärakennus oli myöhemmin asumaton; pienemmässä talossa asuivat Scharewitzin sisarukset. Lastenkodin kaikki noin 30 lasta kävivät Ollinpään koulua, mutta muuten he elivät verraten suljetussa ympäristössä laitoksessa, jossa ylläpidettiin kovaa kuria. Osallistuminen ympäristön lasten leikkeihin ja harrastuksiin oli vähäistä; lastenkodin alue oli aidattu eivätkä lapset saaneet ilman lupaa mennä aitauksen ulkopuolelle, samoin ulkopuolisia lapsia ei laskettu kuin erikoisluvalla aitauksen sisäpuolelle. Koulun ja lastenkodin välillä oli Pihkojan metsikkö ja niitty.

 

Aivan kuten aikuiset elivät rintarinnan, myös emigranttien lasten kanssa tultiin hyvin toimeen, olivatpa he hyviä kavereitakin. Samoin leikittiin kesävieraiden lasten kanssa. Lasten keskuudessa syntyneet porukat jakautuivatkin lähinnä koulujen kesken. Samoin sukupuoli ja myös ikä erottelivat lasten leikkipaikkoja ja leikkejä. Tyttöjen aluetta oli koulun aidan ulkopuolella oleva kenttä, poikien Herman Tolosen kaupan alapuolella oleva petäjikkö, missä lyötiin palloa, juostiin neljäämaalia ja pelattiin nakkia tai pilppua. Metsään oli voimistelijapoikien, Toivo Tetrin ja Tynkkysen poikien, toimesta rakennettu rekit. Leikkipaikka oli kuitenkin enemmän näiden isompien poikien paikka; pienemmillä pojilla oli tapana vakoilla isompien poikien touhuja.

 

Ollinpään pojilla oli tapana harrastaa myös omia kepposiaan. Kili-Pauliinaa kiusattiin vihellyksellä, jolla hän kutsui kilejään. Lisäksi pojat kulkivat omenavarkaissa, erityisesti Krivonosoffien pihamaa oli poikien mielestä hyvä paikka omenavarkauksille. Pojat jopa varastivat tammisen kellarin oven ja tekivät siitä lautan12). Oven varastamisesta tuli poliisijuttu, mutta isommat pojat ottivat syyn niskoilleen säästäen pienemmät pojat pintees­tä. Samoin pojat keräsivät armeijan jäännöksistä ruutia ja tekivät siitä pommeja. Pommi­leikit saivat kerran hyvin traagisen lopun. Ensimmäisen maailmansodan (1914-1918) jälkeen Terijoen rannoille ajautui sodassa käytettyjä merimiinoja vielä pitkään sodan päättymisen jälkeen. Kolme pikkupoikaa räjähti kirjaimellisesti taivaan tuuliin kahlattuaan miinan luo ja kiivettyään sen päälle Ollinpään rannassa muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen.

 

Ollinpäässä oli 1920-1930 -luvuilla toistakymmentä hylättyä tyhjää huvilaa, joiden omista­jista ei oltu kuultu vuosikymmeneen mitään; mahtavimpia huvilanraunioita oli entisen hotelli Rivieran kivijalka. Jännittävimpiä lasten leikkipaikkoja olivat palaneiden tai purettu­jen huviloiden kivijalat tai itsestään romahtaneiden huviloiden rauniot, vaikka leikkiminen niissä oli kiellettyä. Sekä tyttöjen että poikien, joilta jälkimmäisiltä ajettiin kesän ajaksi pää paljaaksi, leikkipaikkana ranta oli kuitenkin ykkönen. Siellä leikkimisen turvallisuus ja säännöt olivat lapsille selvät ja siellä vietettiin pitkiä päiviä uiden ja hiekkalinnoja rakennel­len. Rannalla tehtiin myös kaarnalaivoja, joiden miehistöiksi laitettiin muurahaisia ennen vesille laskua. Erityisen suosittu uintipaikka oli Durdinin l. "Turtiinan” ranta. Lisäksi oli tapana matkata kävellen Haukijärvelle uimaan ja onkimaan. Haukijärveltä etsittiin myös oravanpesiä, joista vietiin poikasia kotiin lemmikeiksi. Niitä pidettiin hyvänä ja laskettiin syksyn tullen vapaiksi.

 

Suomenlahti oli suosittu leikkipaikka myös talvisin; se oli paras luistinrata. Koulun mäki toimi suosittuna pulkkamäkenä ja sitä laskettiin mm. laskiaisena. Vieressä sijaitsevaan Kalatsovan mäkeen Koulukadun ja Toivolankadun välisellä alueella rakennettiin lumesta hyppyreitä, joissa pidettiin mäkikilpailuja. Mm. Ollinpään ja Käkösenpään koulut kilpailivat mäenlaskussa Käkösenpään voittaessa ko. kilpailun. Kolmatta koulun lähellä sijaitsevaa talven laskettelupaikkaa, johon myös rakennettiin hyppyreitä,  kutsuttiin kaksoiskukkuloik­si. Ne sijaitsivat Merikadun kohdalla ja niitä laskiessa oli ensin ylämäki jonka jälkeen tuli pieni tasanne ja sitten alamäki. Tänä päivänä ne näyttävät varsin mitättömiltä, mutta lapsen silmin niissä oli kokoa.  

 

Mereen laskevia puroja, puronuomia ja mäkiä, mm. Petomäkeä ja Saharovan mäkeä pidettiin parhaina mäenlaskupaikkoina potkureille, mahakelkoille ja ree'ille. Monien suksien katkaisupaikkana muistetaan Lindenin jyrkänne. Hiihtäjät viihtyivät myös Punnuksennot­kossa ja taitavimmat Mikkelinmäkien ja Puhtulan maastoissa.

 

 

Erään perheen elämää Ollinpäässä (Tuomas Toiviaisen perhe)

 

Tuomas Toiviainen perheineen asui Petomäellä Kortteikkokadulla (kartassa paikka on nimeltään virheellisesti Siitoff, oikea nimi oli Kosslova). Tuomas toimi opettajana Keski­kylän kansakoululla, jossa myös perheen lapset kävivät koulua. Tunnin mittaisen ruoka­tauon aikana perheen lapset kävivät kotonaan syömässä. Perheen äiti Matilda oli käsi­työnopettaja, mutta toimi sittemmin perheenemäntänä huolehtien suuresta katraastaan. Lisäksi taloudessa oli kotiapulainen.

 

Toiviaisten tontti oli kasvustoltaan erittäin rehevä; lasten läksyihin kuului tuohon aikaan eri kasvien kerääminen ja lähes poikkeuksetta ne kaikki löytyivät omalta kotipihalta (Esko ja Martti Toiviainen ovat myöhemmin laskeneet tontilla kasvaneen yli 40 eri kasvi­lajia). Pihamaalla perhe kasvatti ollinpääläiseen tyyliin marjapensaita. Oman lehmän lisäksi talossa pidettiin myös hyviksi talonvahdeiksi osoittautuneita hanhia. Tontilta pääsi juoksemaan suoraan rantaan uimaan. Perheen pojat oppivat laskemaan Krons­tadtin tykkien suuliekeistä ja välähdyksistä jyrinän kantautumisjankohdan Petòmäkeen.

 

Kotitöitä pyrittiin jakamaan perheen lapsille - ja ainakin tytöt niitä tekivätkin. Lasten kotitöihin kuului lehmänhoito, jokaisen lapsen oman nimikko-omenapuun hoito  ja sian­teurastus. Omenoiden kerääminen tapahtui käskemällä. Kerran teosofi Efrael Jerrman uhosi myös osaavansa teurastaa sian, tapahtuma epäonnistui hänen ammuttuaan sikaa liian kovaa päätä kohti jolloin sika pillastui ja pojat joutuivat juoksemaan sen perässä. Efrael Jerman vietti joskus öitään Toiviaisilla ja opetti perheen lapsille "nukkuessa säpsähtämisen filosofian”: säpsähdys johtui sielun hetkellisestä irtautumisesta ruumiista. Perheenäiti Matildalla oli tapana tarjota vastapäisellä tontilla asuvalle Kissa-Olgalle joskus ruokaa. Annettiinpa hänelle kerran perheen koirakin lainaan; lasten harmiksi koiraa ei enää nähty sen jälkeen.

 

Tuomas Toiviainen omisti perheensä asuttaman talon lisäksi myös toisen huvilan, jossa asui vuokralla venäläinen emigrantti ruhtinas Lwov. Hän piti huvilan alakerrassa kana­laa ja joutui muuttamaan pois, minkä jälkeen huvila myytiin huopatehtaaksi. Perhe vuok­rasi huoneita Ollinpään kesävieraille; yhtenä kesänä heillä asui runoilija Eero Eerola. Kesiään Toiviaisilla vietti myös vapaussodan tunnettu sankarihahmo, kenraali Aarne Sihvo, joka tunnettiin myös Saksaan lähteneiden jääkärien värvääjänä. Haukijärvellä kalastamiseen tarvittiin tavallisesti lupa, mutta kun Tuomas vei sinne vanhan ystävänsä, kunnioitetun sotasankarin, asia oli inttämättä selvä. Myös Sihvon pojat viettivät kesiään Toiviaisilla. Lisäksi talossa vierailivat kesäisin myös Matildan sukulaiset Muolaasta. Ollinpään kesävieras Ernst Lampén "Iso-Keisari” halusi keskustella Toiviaisten Niilo pojan kanssa tämän kokemuksista työskentelystä islantilaisella kalastusaluksella;  Iso-Keisari oli tehnyt tutkimusmatkan myös Islantiin ja laati matkasta matkakertomuksen "Sillien keskellä Islannin vesissä”. Toiviaisilla vietettiin suurta juhlapäivää vuonna 1933, kun perheen kaksi tytärtä, Martta (Maru) ja Hilkka avioituivat vanhempiensa hopeahää­päivänä, edellinen Tauno Salsken ja jälkimmäinen Tauno Kopran kanssa. Toiviaisten talo poltettiin myöhemmin talvisodassa suomalaisten joukkojen vetäytyessä alueelta; polttaja oli majuri Ahtosalo. Nykyään paikalla on vanha saunarakennus; päätalon pai­kalle on rakenteilla  uusi huvila.

 

 

päivitetty 19.2.2002

Kirjallisuutta:

 

Aejmelaeus, Salme & Heikkilä, Ritva & Kokko, Martti & Mannermaa, Esko J & Tilli,     Kalevi (toim.). Terijoki. Paratiisi meren rannalla. Karisto. Hämeenlinna 1982.

 

Aejmelaeus, Salme & Heikkilä, Ritva & Mannermaa, Esko & Nurminen, Mirjam & Tilli, Kalevi (toim.).Terijoki. Lumottu ranta – Kuvauksia Kannakselta ja Terijoelta. Karisto.      Hämeenlinna 1987.

 

Heikkilä, Ritva. Terijoen vuodenajat. Ollinpäässä kuultua, nähtyä, koettua. Gummerus.     Jyväskylä 1991.

 

Heikkilä, Ritva & Aejmelaeus, Salme & Kokko, Martti & Mannermaa, Esko J & Tilli,     Kalevi (toim.). Terijoki. Unelma ennen myrskyä. Karisto. Hämeenlinna 1984.

 

Kähönen, Ester. Entinen Terijoki - kylämuistoja. Kouvolan kirjapaino. Kouvola 1982.

 

Terenttilä, Jaakko. Huvilakujan Josi. Gummerus. Jyväskylä 1953.

 

Terijoen opas. Noin vuodelta 1925.

 

Terijoki. Karjalan N:o 25/1970 liite (8).

 

Terijoki. Teri-Säätiö. Lappeenranta 1976.

 

Terijoki. Helmi heleän lahden. Kotiseutumuistoja III. Terijoki-Seura. Jyväskylä 1989.

 

Toiviaiset - suku Karjalan meren rantamilta. Gummerus. Jyväskylä 1998.

 

 

Suulliset lähteet:

 

Hallenberg Lilja

Heikkilä, Ritva

Pöllä, Alpo

Rastas, Martta

Salske, Martta

Toiviainen, Esko

Hanna Toiviainen